Nyt ne itkut sit on itketty, kevätjuhlan alussa ajattelin että eihän tää tunnu missään.
Korkeintaan jännitti mein tanssiesitys, mut sekin meni kuulemma sit ihan nappiin.
Loppujenlopuks sit kuitenkin puski kyyneleet silmiin, ei vaan voinu käsittää et sinne
paikkaan ei välttämättä palaa enää koskaan, ja niitä ihmisiä ei välttämättä näe enää koskaan.
Hirveen monet ystävätkin jäi vaan taakse.

Halasin varmaan jokaista vastaantulijaa, melkein kaikki opettajatkin kaulin. Jossain vaiheesaa rupes vaan itkettämään enemmän, mut samalla huomas että ei kyllä oo ainoa jota itkettää. Oli oikeestaan aika sekalainen tunne, sit kun itketti niin myös nauratti.

Tuijotin sitä sinistä kansiota epäuskosena, ei vaan pystyny käsittämään et  siin on miun paperit tulevaisuuteen, ne oli siinä ja niitä ei voinu enää mitenkään muuttaa.

Toivottavasti näen niitä ihmisiä vielä, siel oli miljoona hyvää kaveriakin jotka vaan  häipy niin nopeesti etten kerenny ees halata. Vaikka halasinkin varmaan kymmeniä ihmisiä.

Tää on vaikeeta, kaverilla on ongelmia enkä osaa mitenkään auttaa.
Se tosin saa jo ammattiapuakin, silti koko ajan huoli puserossa että
mitä jos se menee taas sekoilemaan, mä tahtoisin vaan auttaa sitä.

Tänään vähän helpotti kun näin sitä, päästiin juttelemaan asioista
ja muutenkin oli vaan hyvä nähdä se  silmästä silmään, jutella kaikesta
millä ei ole mitään väliäkään. Omiakin ongelmia nyt, en vaan enää tiedä
mitä tekisin. Miksen voi vaan päättää, miksei joku voi kertoa oikeita
ratkaisuja ja vastauksia niin että olisin onnellinen? Mitä mun täytyisi tehdä
että kaikilla olisi hyvä mieli?

Liikaa asioita mielessä,  pää on ihan sekasin. En pysty keskittymään enää
mihinkään, epätoivoisesti yritin kokeeseenkin lukea, kunnes tajusin vain tuijottavani kirjaa.Nukkuminenkin on jo vaikeeta. Miten vois vaan tyhjentää ajatukset muualle.

Kaikenlisäksi kaikki omat jutut tuntuu nyt ihan mitättömiltä,
vaikka ne täyttääkin päätä liikaa. Tosin ei niin paljon kun kaveri.

"kun en saa sua kiinni aina pelkään vaan,
sun satuttavan itseäsi uudestaan,
enkä voi auttaa."

[tallusteltiin Hartwall areenalla tauon aikana, kunnes Ansku avaa suunsa]
"Onkoha tääl hissiki?"
"On kai. Eikai invalidit muuten pääse liikkumaan."
-Pitkän ajan hiljaisuus-
"Siis Helsinki International Horse Show."
-toinen hiljaisuus-
"Kyllä. Se oli siis vastaus siihen kysymykseen."

Tuo aiheutti hilpeyttä myöhemmin  ..

Junamatkalla oli muilla matkustajilla kestämistä, ei kyllä yhtään tajuta että minkä  takia jotkut meitä niin aktiivisesti mulkoili. Nii, ja pörröpää joka me nimettiin Mikoksi käyttäytyi  oudosti ja lähti mua karkuun.

Ai mitä? Olihan meillä ihan kivaa. Ei eksytty kertaakaan ja löydettiin Pasilastakin ihan itse joku kiva ruokapaikka. Nii ja tosiaan, paluumatkalla vissiin väsytti vähän, mutta eikai se ihmekkään ole. Hilpeetä oli ja älyttömän hauskaa.  Ikimuistoista säätöä Pasilassa.

Anskulle iso kiitos tosi hauskasta ja hienosta päivästä.

Oli ihan ..

.. uskomattoman ..

..mahtavan ..

..hämmästyttävän ..

.. upea ja ..

.. ihmeellinen päivä !

Sekä..

Ihmeellisen ..

´
.. kauniin ..

..valoisa ..

  
.. henkeä ahdistava ja ..

.. hengitystä salpaava show.

JA  PALJON MUUTA.
Oli uskomattoman hienoa, vähän vain pilasi se kun kaikki ajattelemattomat ihmiset räpsivät siellä pimeän show aikana valokuvia joidenkin hypersalamoiden kanssa, niin että se osuus meni hieman pilalle, salamoilla kuvaushan oli kielletty. Mutta siis oli kertakkaikkiaan mahtavaa. Hyvä ettei Anskun kanssa pyörrytty sinne katsomoon. ((Nää kuvathan on vaan murto-osa siitä kaikesta. Sitä tunnetta ei voi kokea kun menemällä itse katsomaan. Suosittelen lämpimästi)).

.

Väsyttää nykyään kauheesti joka päivä. Kamalasti haluisin kesän jo äkkiä  tänne,
tai sitten itse voisin mennä takasin Gran Canarialle. Oli yli kivaa olla lämpimässä viikko, paluu tosin on aina sitäkin ankeampi. Aurinko sais jo alkaa oikeesti paistamaan ja lämmittämään, sulattaa lumet pois ja tuoda kesän. Olo olis varmasti pirteempikin kun päivät olis pitempiä.

Taas alkanut kaikki asiat ahdistaa, yhteihaku, kaverit  yms. tuntuu vaan et jokasen kaverin kanssa välit muuttunut johonkin suuntaan. Miksi pitää olla ihmisen kaveri, joka vaan joka päivä satuttaa sanoillaan ja teoillaan? Miksi pitää vaan hengata sellasen ihmisen kanssa, onko se vaan muodostunu tavaksi niin monen yhteisen vuoden jälkeen?

Ehkä maailman turhauttavin ja turhin plokitus taas.