Nyt ne itkut sit on itketty, kevätjuhlan alussa ajattelin että eihän tää tunnu missään.
Korkeintaan jännitti mein tanssiesitys, mut sekin meni kuulemma sit ihan nappiin.
Loppujenlopuks sit kuitenkin puski kyyneleet silmiin, ei vaan voinu käsittää et sinne
paikkaan ei välttämättä palaa enää koskaan, ja niitä ihmisiä ei välttämättä näe enää koskaan.
Hirveen monet ystävätkin jäi vaan taakse.

Halasin varmaan jokaista vastaantulijaa, melkein kaikki opettajatkin kaulin. Jossain vaiheesaa rupes vaan itkettämään enemmän, mut samalla huomas että ei kyllä oo ainoa jota itkettää. Oli oikeestaan aika sekalainen tunne, sit kun itketti niin myös nauratti.

Tuijotin sitä sinistä kansiota epäuskosena, ei vaan pystyny käsittämään et  siin on miun paperit tulevaisuuteen, ne oli siinä ja niitä ei voinu enää mitenkään muuttaa.

Toivottavasti näen niitä ihmisiä vielä, siel oli miljoona hyvää kaveriakin jotka vaan  häipy niin nopeesti etten kerenny ees halata. Vaikka halasinkin varmaan kymmeniä ihmisiä.